Hedzer van Khim

13. helmikuuta 2019 - omistaja
"Voi herranjumala mikä keli!" lähes huudahdin, kun astuin talliin kauheasta lumimyrskystä. Työntekijämme Mari vain katsoi ja yritti pidätellä naurua minun näyttäessä aivan lumiukolta.
"Perkeleen perkele", mutisin kävellessäni toimistoon ja huikkasin Marille laittavani kahvia tulemaan. Odotin kuumeisesti kengittäjää saapuvaksi ja minua mietitytti, miten hän pääsisi tallille asti. Lunta oli satanut koko yön ja aamun ja sitä oli jo miljoona metriä. No, kaippa hän ilmottaisi, jos ongelmia tulisi. Tänään olisi vuorossa Zeron ja Kepon kengitys. Vakiokengittäjällämme oli ollut juuri kahdelle aikaa tässä välissä ja loput hän hoitaa seuraavan kahden päivän aikana. Luojan kiitos meillä on vakiokengittäjä!

Kävin valmistelemassa Zeron ja Kepon ennen kengitystä. Molemmat orit piti tuoda ulkoa sisälle. Voi raasuja. Kun hain orit, olivat molemmat sen näköisiä, että "akka perkele jos vielä kerrankin laitat meidät ulos tällaisessa kelissä, saat kenkää". Molemmat orit olivat erittäin onnessaan, kun pääsivät sisälle lämpimään ja kuivaan. Zeron vuoro oli ensin, joten nappasin sen käytävälle hieman siistittäväksi. Siinä samassa kengittäjämme paukahtikin tallin ovista sisälle kiroten aivan samaa kuin minä aikaisemmin. Nyt se olin minä, joka pidätteli naurua.

Veimme Zeron kengityspajalle ja ori meinasi pistää vastaan tätä epäilyttävää ulos menoa. Saimme kuitenkin tapeltua hevosen pajalle asti ja työ sai alkaa. Kengityksen aikana kävin hoitamassa rauhallisen ja rennon oloisen Kepon siistimpään kuntoon. Ori lähes torkkui, kun harjailin sitä, joten toivoin parasta. Ehkä hevonen nukkuisi myös kengityksen ajan. Se oli kuitenkin turha toivo. Vein Kepon pajalle ja sehän heräsi niin, ettei millään olisi malttanut pysyä paikallaan. Loppujen lopuksi työ saatiin hoidettua hyvin ja reippaasti loppuun asti ja pääsi Keppokin takaisin talliin syömään päiväheiniään.

20. joulukuuta 2018 - kouluvalmennus, Martti (kirjoittanut omistaja)
Näin joulun alla oli hyvä valmentautua, eikö? No ei todellakaan. Valmentajat olivat aivan kiven alla ja minä tietenkin halusin valmentautua Zeron kanssa. No, "jouduimme turvautumaan" Marttiin, joka oli meille vieras, mutta olin kuullut positiivista palautetta tutultani. Hän oli Martin meille keskustellutkin valmentamaan, kun olin ollut kuulemma niin epätoivoinen. Ja pöh, treeninhaluinen vain!
Martti vaikutti mukavalta, kun joimme toimistolla kahvit ennen, kun lähdimme maneesia kohti. Työntekijämme Liisa oli ihana ja laittoi Zeron minulle valmiiksi. Ehkä joululahjaviini oli hieman auttanut asiaa. Ei vaan. Liisa on aina ollut mukava ja reipas persoona, joka on alusta lähtien työskennellyt Crossroadissa.

Zeron kanssa alkuverryttelyt sujuivat reippaalla tahdilla. Ori oli erittäin menohaluinen ja olisi halunnut mennä aivan omia menojaan samalla kun tuijottaa itseään maneesin peilestä. Jouduin laittamaan hevosen kuriin ja tuntui, että omat voimani olivat jo pian lopussa. Ei, nyt pitää jaksaa!

Itse valmennuksen aiheena olivat askellajit ja siirtymiset ja Martti todella tuntui osaavan hommansa hyvin. Hän sai meihin molempiin potkua ja auttoi meitä loistamaan. Zerokin alkoi keskittyä paljon paremmin valmennuksen edetessä ja orista huomasi, että kivaa oli. Hevonen kulki elegantisti ja kuunteli rauhallisesti mitä ohjeistin. Se ei hätäillyt ollenkaan, vaan suoritti tasaisenvarmasti annetut tehtävät. Saatoin olla hieman ylpeä orista, tai oikeastaan erittäin ylpeä. Tämä oli lähes paras treeni, mitä olimme tehneet. Martin antamat tehtävät olivat mukavan monipuolisia ja meidän molempien mielenkiinto riitti niihin hyvin.
Olimme molemmat, Zero ja minä, aivan puhki valmennuksen jälkeen. Martti oli pistänyt meidät todella hommiin, eikä antanut armoa. Tosin, niinhän minä olinkin sanonut kahvitellessamme. Nyt ehkä hieman kadun sitä päätöstä. Tai, en oikeastaan.